Esikoiskirjailija Kristiina Harjulan kirjan nimessä on aikamoinen lataus. Tahtomattaankin ajatus lentää jo Viitaan ja Salamaan vaikkei vielä ole Harjulan kirjaa avannutkaan. Vertailemiseen ei kannata lähteä, mutta kyllä "Pispalan kiviä" on hieno jatkumo tamperelaiseen ja suomalaiseen kirjallisuusperinteeseen. Toivottavasti vuoden esikoisehdokkuuksia ja -palkintoja jaettaessa Harjula on vahvasti mukana.
Kirjan alussa, sireenien kukkiessa, nainen muuttaa Pispalaan pienen tyttönsä kanssa. He tulevat lapsen isän luo, ja perhe asettuu asumaan miehen vanhempien taloon. Mummu ottaa tulokkaat ilomielin vastaan, vaari taasen ei luo mitään kontaktia. Pikku hiljaa arki kuitenkin alkaa pyörimään vaivattomasti. Mies on tikkutehtaalla töissä, nainen pääsee "Rikoolle", mummu pyörittää talon kivijalassa kauppaa. Raili-tytölle alkaa löytymään pihapiiristä kavereita.
Eletään 1950-lukua. Mummu ja etenkin vaari ovat olleet kansalaissodan aikaan vahvasti punaisten puolella, vaari jopa "punikkipäällikkönä". Kirjan kertojaminä, Raili, ei saa vaariin kontaktia ollenkaan. Eikä häneen saa oikein muutkaan, hän istuksii vain hellan ääressä tupakkaa poltellen ja pyytää välillä mummun kautta poikaansa tuomaan Hotaa. Vaikka vaari kuoleekin jo kirjan alussa, on hänen roolinsa oleellinen kun miettii Railin isää, Aimoa. Kansalaissodan jättämät traumat eivät ole voineet olla vaikuttamatta vaarin ja Aimon suhteeseen. Tietynlainen vastuullisuus on väistänyt Aimoa aina eikä hän saa vanhemmilleen edes sanotuksi olevansa pienen tytön isä (ennen kuin Aimon on kutsuttava vaimonsa ja lapsi asumaan luokseen). Lisämausteensa Aimon luonteeseen luo itse käyty sota, josta Aimo silloin tällöin näkee voimakkaita painajaisunia.
Kaikesta huolimatta näyttää Railin, isän, äidin ja mummun arki asettuvan uomiinsa kunnes lähistölle muuttaa Eedit. Hän on nuori taiteilija, joka nauraa, ilakoi ja raikkaudellaan tuo Pispalaan tuulahduksen vapaammasta tulevaisuudesta (ja kansainvälisyydestä).
Railin palatessa kesäleiriltä huomaa hän asioiden muuttuneen. Äiti on ollut sairaalassa ja ihmiset ympärillä ovat salaperäisiä. Isän ja äidin välit ovat kireät, äiti ei jaksa tehdä enää töitään "Rikoossa" tai kotona. Isä viihtyy enemmän muualla kuin kotona. Eräänä päivänä kaikki "räjähtää", ja Raili jää asumaan kahdestaan mummun kanssa. Alkaa pitkä ajanjakso Railin elämässä, joka on kerrankin ennalta arvattava ja vailla pelkoja. Mummu ottaa oman roolinsa lisäksi isän ja äidin roolin.
Kirjan lopussa Railin äiti palaa Pispalaan ja hakee tyttönsä pois. Mummun ja Railin tiet eroavat.
Harjula on onnistunut luomaan hienon kuvauksen 1950-luvulta. Mukaan mahtuu niin uuden ajan toivoa kuin juuri loppuneen sodan pelkoja ja traumoja. Myös vuoden 1918 kansalaissota ulottaa vielä lonkeroitaan vahvasti pispalalaisiin (ja myös Railin äitiin). Keskiössä on kaiken kokenut ja nähnyt, vahva mummu. Hän ei lannistu vaikka näkeekin pojantyttärensä ympärillä kaiken mahdollisen romahtavan. Hän pitää elämän pyörimässä silloin kun on pakko, ja antaa periksi silloin kun sen aika on.
"Pispalan kiviä" on hieno debyytti. Kristiina Harjula ei kalpene pispalalaisen kirjallisuusperinteen edessä.
Kommentit