Ayana Mathis: Huonetta ja sukua

Ayana Mathis mainitsee esikoisteoksensa "Huonetta ja sukua" kiitossanoissa innoittajikseen Marilynne Robinsonin ja Toni Morrisonin. Ilman erillistä mainintaakin ko. merkittävien amerikkalaiskirjailijoiden merkitys on Mathisin kirjassa luettavissa heti alkukappaleista. Mathisin debyytti oli suuri menestys Yhdysvalloissa (eikä vähiten sen takia, että Oprah Winfrey toi kirjalle paljon julkisuutta), mutta muualla maailmassa se on jäänyt ehkä hieman Morrisonin Kodin, Tarttin Tiklin ja Cattonin Valontuojien varjoon.

Mathis seuraa kirjassaan yhden perheen taivalta 1920-luvulta 1980-luvun alkuun. Etelästä 1920-luvun suuren muuttoliikkeen aikana nuoripari Hattie ja August Shepherd muuttavat Philadelphiaan paremman toimeentulon toivossa. Tummaihoisilla Hattiella ja Augustilla on myös luja usko päästä eroon 1920-luvun Georgian avoimesta rasismista. Ahdasmielisyys ja hyväksymättömyyden leima ovat siis nuoren parin eväät heidän saapuessa Philadelphiaan. Molemmat ovat vielä alle 20-vuotiaita. Elämä on vielä edessä. Alkutaival on kuitenkin ollut vaikea.

Eikä elämä Philadelphiassa paremmaksikaan muutu. Lapsia syntyy jatkuvasti (kaiken kaikkiaan 12), joista kaksi ensimmäistä (kaksoset) kuolevat Hattien käsiin. Nuori äiti ei osaa ajoissa hakea kaksosilleen apua. Vanhakantaiset parannuskeinot ja tottumukset ovat Hattiessa niin syvällä, ettei hän pysty "elämään ajassa". August ei tee Hattien elämää yhtään helpommaksi, vaan osoittautuu "häntäheikiksi", ja perheen edun ajajana saamattomaksi. Hattiesta tulee katkera, jääräpäinen ja arvaamaton äiti.

Eräällä lailla Hattie on kuin Niskavuoren vanha emäntä. Hattie haluaa pitää langat käsissään hamaan loppuun asti, vaikka nuoremman sukupolven olisi pitänyt antaa lentää vapaasti omaan elämään ja aikoja sitten. Samalla lailla joustoa ja molemminpuolista dialogia olisi kaivannut useasti oma avioliitto. Hattien irtiotto suhteeseen toisen miehen kanssa päättyy ennen aikojaan miehen osoittautuessa olemaan jopa arvaamattomampi kuin August.

Kirjan kappaleet on nimetty perheen lapsien mukaan, ja kukin luku kertoo aina kyseessä olevan lapsen tarinan. Mathis olisi vähemmälläkin dramaattisuudella saanut vaikuttavaa jälkeä aikaiseksi, mutta joka ikinen lapsi käy läpi oman helvettinsä. Mukaan mahtuu henkistä tasapainottomuutta, kirkollista hurmosta, pedofiliaa, skitsofreniaa ym. Oikeastaan parhaiten perheen lapsista menee pojalla, joka kirjoittaa kirjettä pahimmasta mahdollisesta paikasta Vietnamin sodassa.

Mathisin kirjoitustyyli on vetävää ja tekstiä on helppo lukea. Mukana vierivät vuosikymmenet olisi voinut hyödyntää vieläkin paremmin. 1920-luvun muuttoliike, 1950-luvulla esiintynyt avoin rasismi ja Vietnamin sota ovat näkyvimpiä osoituksia siitä, että kirja kulkee läpi 60 vuotta.

Ayana Mathis onnistuu parhaiten kirjan alussa ja lopussa. Vaikuttava ensimmäinen luku kaksosien kohtalosta on Hattien epätoivon kuvauksena hyytävä. Loppu puolestaan jättää sopivasti lukijan pohtimaan, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Happy ending, ehkei kuitenkaan...