Tammen keltainen kirjasto on sellainen klassikkosarja, että siinä ilmestyville kirjoille on ennakko-odotukset ehkä liiankin korkealla. Vuosi 2015 tuonee sarjan vannoutuneille ystäville taattua laatua kun mahdollisesti Toni Morrisonin, Orhan Pamukin ja Sarah Watersin uudet teokset ilmestyvät suomennettuina. Keväällä 2015 ilmestyvissä on jo tuttua Alice Munroa ja Peter Hoegia. Toiveiden tynnyrissä olisi kyllä saada lukea viimeisintä Richard Fordiakin (Let Me Be Frank to You tai Canada) E.L.Doctorowia (Andrew's Brain) tai vaikka Torgny Lindgrenin Minnen tai Klingsor ja miksei vaihteeksi Peter Nadasiakin, tai John Banvillea.
Valinnan varaa siis Tammella on kun miettivät mitä KK:ssa tulevana vuotena/vuosina julkaisevat. Mutta edellinen luettelo luonee myös paineita nostaa uusia kirjailijoita keltaisten kansien väliin. 60-vuotisen historiansa kunniaksi vuonna 2014 on julkaistu kaksikin mielenkiintoista "uutuustekijää". Toinen, hieman suuremmalla markkinoinnilla rummutettu Joel Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta oli aika valju syntymäpäiväsankarin juhlistaja. Kim Leinen Ikuisuusvuonon profeetat sen sijaan on hieno löytö pitkään klassikkokirjojen sarjaan.
Historiallisessa proosassa on oma lisähienoutensa varsinkin jos tapahtumapaikat ja muutenkin ajan henki tuntuvat olevan kirjailijalla hienosti hallussa. Leine onnistuu 1700-luvun lopun Kööpenhamina-kuvauksessa erinomaisesti. Kirjan päähenkilö, pappisvirkaan valmistuva Morten Falck, kokee Kööpenhaminan ilot ja surut kuin Mikael Karvajalka konsanaan Pariisin. Falck on tullut suurkaupunkiin Norjan maaseudulta, ja opiskelee teologian lisäksi lääketiedettä ja elämää. 1700-luvun kaupunkielämä näyttää Falckille kaikki puolensa hajuineen ja makuineen. Falckin usko on vankka. Hän kokee elämäntyökseen lähteä Grönlantiin käännyttämään paikallisia pakanoita kristinuskoon. Jopa tuore ihastus saa jäädä kun Falck suuntaa kohti elämänsä tarkoitusta.
Ikuisuusvuonon profeetat antaa kirkon lähetystyöstä juuri niin karun kuvan kuin sen on voinut kuvitella olevankin satoja vuosia sitten. Elämä "villien" keskellä on hyvinkin silmälaput silmillä elämistä. Tarkoitus on vain päästä kastamaan niin monta inuiittia kuin mahdollista. Muulla kanssakäymisellä ei ole väliä. Kanssakäymistä kyllä on kuten Falck heti huomaa. Kirkonmiehet ovat kylväneet siementään ja riettailleet muiden Grönlantiin ulkopuolelta tulleiden kanssa siihen tahtiin että juopa alkuperäisväestön kanssa on mahdoton umpikurottavaksi. Morten huomaa pian myös itsensäkin olevan niin vaativissa olosuhteissa, että hänen kaikki tarmonsa menee itsensä kasassa pitämiseen. Eikä hän siinä erinomaisesti onnistu.
Ikuisuusvuonon profeetat on lahko, jonka keskuudessa vallitsee kunnioitus, sopusointu, rakkaus ja kaikki muukin sellainen, jota kristinuskon pitäisi olla. Falckin tehtävänä on yrittää käännyttää tuo paikallinen vastavoima. Miten lahkoon oikein pitäisi suhtautua? Hehän elävät kuin mallikristityt. Käännyttäjät itse sen sijaan ovat tekoineen koko ajan toinen jalka helvetin portilla.
Leinen kirjan vahvuus hienon ajankuvan lisäksi ovat vahvat vastakkainasettelut. Jälleen kerran voi lukija pohtia mitä Jeesuksen nimissä aikoinaan tehtiin (ja yritettiin tehdä). Ja miten loveen lankeavia kaikki ihmiset ovat kunhan aika ja olosuhteet vain ovat otolliset.
Yli 600-sivuinen kirja hyppää loppua kohden hieman sivuraiteille kun yhden teoksen päähenkilön meriseikkailut kuvataan aika irtonaisena tapahtumana varsinaisesta pääjuonesta. Kerronta tältä osinkin on kyllä sujuvaa. Leine olisi ehkä voinut kirjoittaa toisen kirjan merimiehistä, ja jättää Ikuisuusvuonon profeetat enemmän pää-aiheensa huomaan.
Summa summarum, viihdyttävää, järkyttävää, monitasoista ja taitavaa on Leinen kerronta. Enpä ole esim. koskaan lukenut niin vakuuttavaa ulkovessassa käyntiä kuin tässä kirjassa :)
Jossakin mainittiin että jonkinlainen jatkokin olisi kirjalle tulossa. Tapahtumia ajatellen se olisi kyllä hieman erikoinen ratkaisu. Ehkä olen nähnyt vain unta.
Valinnan varaa siis Tammella on kun miettivät mitä KK:ssa tulevana vuotena/vuosina julkaisevat. Mutta edellinen luettelo luonee myös paineita nostaa uusia kirjailijoita keltaisten kansien väliin. 60-vuotisen historiansa kunniaksi vuonna 2014 on julkaistu kaksikin mielenkiintoista "uutuustekijää". Toinen, hieman suuremmalla markkinoinnilla rummutettu Joel Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta oli aika valju syntymäpäiväsankarin juhlistaja. Kim Leinen Ikuisuusvuonon profeetat sen sijaan on hieno löytö pitkään klassikkokirjojen sarjaan.Historiallisessa proosassa on oma lisähienoutensa varsinkin jos tapahtumapaikat ja muutenkin ajan henki tuntuvat olevan kirjailijalla hienosti hallussa. Leine onnistuu 1700-luvun lopun Kööpenhamina-kuvauksessa erinomaisesti. Kirjan päähenkilö, pappisvirkaan valmistuva Morten Falck, kokee Kööpenhaminan ilot ja surut kuin Mikael Karvajalka konsanaan Pariisin. Falck on tullut suurkaupunkiin Norjan maaseudulta, ja opiskelee teologian lisäksi lääketiedettä ja elämää. 1700-luvun kaupunkielämä näyttää Falckille kaikki puolensa hajuineen ja makuineen. Falckin usko on vankka. Hän kokee elämäntyökseen lähteä Grönlantiin käännyttämään paikallisia pakanoita kristinuskoon. Jopa tuore ihastus saa jäädä kun Falck suuntaa kohti elämänsä tarkoitusta.
Ikuisuusvuonon profeetat antaa kirkon lähetystyöstä juuri niin karun kuvan kuin sen on voinut kuvitella olevankin satoja vuosia sitten. Elämä "villien" keskellä on hyvinkin silmälaput silmillä elämistä. Tarkoitus on vain päästä kastamaan niin monta inuiittia kuin mahdollista. Muulla kanssakäymisellä ei ole väliä. Kanssakäymistä kyllä on kuten Falck heti huomaa. Kirkonmiehet ovat kylväneet siementään ja riettailleet muiden Grönlantiin ulkopuolelta tulleiden kanssa siihen tahtiin että juopa alkuperäisväestön kanssa on mahdoton umpikurottavaksi. Morten huomaa pian myös itsensäkin olevan niin vaativissa olosuhteissa, että hänen kaikki tarmonsa menee itsensä kasassa pitämiseen. Eikä hän siinä erinomaisesti onnistu.
Ikuisuusvuonon profeetat on lahko, jonka keskuudessa vallitsee kunnioitus, sopusointu, rakkaus ja kaikki muukin sellainen, jota kristinuskon pitäisi olla. Falckin tehtävänä on yrittää käännyttää tuo paikallinen vastavoima. Miten lahkoon oikein pitäisi suhtautua? Hehän elävät kuin mallikristityt. Käännyttäjät itse sen sijaan ovat tekoineen koko ajan toinen jalka helvetin portilla.
Leinen kirjan vahvuus hienon ajankuvan lisäksi ovat vahvat vastakkainasettelut. Jälleen kerran voi lukija pohtia mitä Jeesuksen nimissä aikoinaan tehtiin (ja yritettiin tehdä). Ja miten loveen lankeavia kaikki ihmiset ovat kunhan aika ja olosuhteet vain ovat otolliset.
Yli 600-sivuinen kirja hyppää loppua kohden hieman sivuraiteille kun yhden teoksen päähenkilön meriseikkailut kuvataan aika irtonaisena tapahtumana varsinaisesta pääjuonesta. Kerronta tältä osinkin on kyllä sujuvaa. Leine olisi ehkä voinut kirjoittaa toisen kirjan merimiehistä, ja jättää Ikuisuusvuonon profeetat enemmän pää-aiheensa huomaan.
Summa summarum, viihdyttävää, järkyttävää, monitasoista ja taitavaa on Leinen kerronta. Enpä ole esim. koskaan lukenut niin vakuuttavaa ulkovessassa käyntiä kuin tässä kirjassa :)
Jossakin mainittiin että jonkinlainen jatkokin olisi kirjalle tulossa. Tapahtumia ajatellen se olisi kyllä hieman erikoinen ratkaisu. Ehkä olen nähnyt vain unta.
Kommentit